Heips!

Tänään ajattelin vihdoin tulla kertomaan näistä viime aikojen koettelemuksista. Mietin hetken, tulenko kertomaan näistä ollenkaan, mutta hei miksi ei. En halua antaa kaunistelevaa kuvaa mun vaihtovuodesta, vaan kertoa teille osan kuvan toiselta puolelta. Nyt kun palaset ovat vihdoin loksahdelleet paikoilleen, on hyvä tulla jakamaan hieman näitä kokemuksia tännekin. 🙂

Ensimmäiset kaksi kuukautta olen suoraan sanottuna elänyt täällä Australiassa kuin kana pellossa. Olen tehnyt mitä olen halunnut, tullut kotiin kun olen kerennyt, huolehtinut ja hoitanut kaikki asiat yksin. Vapaus tuo vastuuta vai miten se sanonta nyt meneekään. Mutta vaikka olen tykännyt elää myös näin, on vaihtovuodessa kyse paljon muustakin. Ja vaikka voisinkin elää täällä näin, toivoisin silti, että täällä olisi paikka, johon voisin kuitenkin aina mennä. Sitä tunnetta mulla ei ole vielä ollut. Mulla ei ole täällä ollut perhettä, vaan mulle suurin tuki on ollut kaverit.

Ensimmäisestä perheestä lähdin heinäkuun viimeisenä päivänä Emergency casena ulos. Vaihto-oppilaan ottaessa perhe saa ylemmältä taholta ohjeet ja säännöt, jotka eivät tässä tapauksessa täyttyneet. Heillä ei ollut meille tarpeeksi ruokaa, ja talossa asui ihmisiä, joiden ei kuuluisi siellä asua… Ja olihan niitä muitakin syitä, mutta jätetään ne nyt noihin.

Tuolta päästyämme pois muutimme Alicen (Itävaltalainen vaihtari, josta olen aikaisemmissa postauksissa maininnut) kanssa väliaikaisesti meidän kaverin luokse viikoksi asumaan. Viihdyttiin heillä tosi hyvin tuon ajan. Sen jälkeen muutettiin YFUn meille hankkimaan perheeseen, jonka oli tarkoitus olla väliaikainen, mutta meillä oli mahdollisuus halutessamme jäädä. Täällä paikassa saimme ruokaa ja ihmiset olivat mukavia, vaikka heidän asumisjärjestelyt olivatkin hieman omituiset. Se on pitkä juttu…  Silti kuitenkin jotain puuttui, nimittäin turvallisuuden tunne. Lyhyesti sanottuna viimeinen tikki oli, kun host isän kaveri oli tullut mun huoneeseen ja tuijottanut mua huoneessani aamulla kello kahdeksan sunnuntaiaamuna nukkuessani. Kiva herätä tälläiseen, voitte vaan kuvitella minkälaiseen shokkiin jouduin. Tämän jälkeen menin pariksi yöksi ”yökyläilemään” kaverille, jonka jälkeen muutin taas uuteen paikkaan…

Vanhasta koulusta <3

Tuolla perheessä ollessani alkoi YFUun luotto olla hyvin vähissä, jonka seurauksena päädyin itse etsimään perhettä itselleni. Laitoin esimerkiksi viestiä Melbournessa asuville suomalaisille, joilta loppupeleissä sainkin apua. YFU jopa sanoi minulle, että heillä ei ole paljoa yhteyksiä Melbournessa, jonka seurauksena joutuisin muuttamaan ehkä jopa eri osavaltioon. New South Walesissa olisi kuulemma ollut perhe, joka haluaisi ottaa minut. He sanoivat, jos en itse löytäisi perhettä läheltä, joutuisin muuttamaan kauemmaksi.

Tuolta perheestä muutin muutamaksi päiväksi aivan ihanaan perheeseen Altonaan, joka oli kuitenkin muuttamassa pian kauemmaksi Melbournesta. Heillä on aivan ihana 5kk vauva ja 4-vuotias poika. Tulimme todella hyvin juttuun, ja meillä oli tosi hauskaa yhdessä. Ilman muuttoa ja muita kiireitä, he olisivat halunneet pitää minut. Me kuitenkin ystävystyttiin niin hyvin, että suunnitteilla on monta visiittiä heidän uuteen kotiinsa. Varmasti myös vuoden jälkeen tulen pitämään heihin yhteyttä. <3

Pääsin ridaamaankin ensimmäistä kertaa Australiassa! Heppa ei näytä ihan niin iloiselta kun mä haha 😀

Tässä vaiheessa olisi hyvä kertoa, että Melbournen suomalaisiin yhteydenotto tosiaan poiki minulle uuden perheen. Tai näin ainakin luulin, ennen kuin YFU sanoi, että heillä on minulle sittenkin jälleen uusi perhe. Sain myös viestin esimerkiksi Sydneyssä asuvilta suomalaisilta, jotka olisivat voineet ottaa minut. Kyllähän sekin ajatus olisi houkutellut, mutta en mä halua lähteä Melbournesta.

Muutin siis kuitenkin itse hankkimaani suomalaiseen perheeseen hetkeksi. Periaatteessa olisin vain voinut mennä suoraan heidän luokseen ennen tätä edellistä väliaikaisperhettä, mutta YFUlla oli tässä taas joku todella järkevä ajatus, huoh… Edellisellä väliaikaisperheellä muutenkin oli niin kiire, kun muuttoon vain pari päivää yms. Toisaalta nyt jälkikäteen ajateltuna en voisi olla iloisempi, että sain tutustua myös näihin ihaniin ihmisiin.

Mutta niin, viihdyin suomalaisessa perhessä todella hyvin! Perheen äiti on siis suomalainen ja isä aussi, joka ei puhu yhtään suomea. Heidän tyttärensä puhui myös todella hyvää suomea, vaikka koko elämänsä Ausseissa asunut. Heille olisin tosiaan voinut jäädä, jos YFU olisi antanut. He olivat kuitenkin tosiaan jo löytäneet minulle uuden perheen toiselta puolelta Melbournea, joten taas minua rieputeltiin kuin räsynukkea ympäri kaupunkia. Tosiasiassa luulen, että YFU ei ollut innoissaan siitä, että olin itse löytänyt tämän perheen, vaikka alunperin toivoivatkin, että niin kävisi.. Niinpä he halusivat minut itse etsimäänsä perheeseen.

Huomatkaa kengurut taustalla 😉 

Aurinko paistoi ihan kunnolla silmiin näitä kuvia ottaessa, mutta noh mitäs pienistä. Tämä oli tosiaan mun ensimmäinen kerta kuin näin kenguruita täällä Ausseissa.

Enää en joudu muuttamaan täysin uuteen perheeseen, vaan palaan tarvittaessa takaisin suomi-perheeseen. Mulla on aina siellä paikka, johon voin mennä. Olen todella kiitollinen, että he niin hyväsydämisesti halusivat auttaa minua ja toivottivat minut tervetulleeksi perheeseensä. Vaikka en heidän luonaan asuisikaan, meillä on silti yhdessä niin musikaalia kuin matkaakin suunnitteilla… 

Täällä uudessa paikassa on vanhemmat ja kaksi poikaa, 15- ja 18-vuotiaat. Nuorempi heistä on lähdössä tammikuussa Suomeen vaihtoon, joten hänelle olisi tarkoitus opettaa vähän Suomesta ja suomen kieltäkin. Täällä perheessä olen nyt ollut muutaman päivän, ja viihdyn kyllä todella hyvin. Nämä ihmiset ovat todella mukavia, ja he ottivat mut heti mukaan perheeseen. 🙂 

Jouduin kuitenkin vaihtamaan koulua, sillä tämä perhe asuu aivan toisella puolella Melbournea verrattuna mun entisiin paikkoihin. Joten nyt mun pitää periaatteessa aloittaa kaikki alusta niin sopeutumisen, koulun kuin ystävienkin osalta. Kaikesta tuplasti surullisempaa tekee se, että mulla on aivan ihania ja tosi tärkeitä ystäviä mun vanhassa koulussa. Tullaan toki näkemään viikonloppuisin cityssä, mutta onhan se silti eri asia kuin nähdä joka päivä. Mutta hei, mä haluan ajatella positiivisesti! Mähän niitä seikkailuja rakastan ja nyt olisi sellaisia tarjolla… 😀 Täältähän saan taas uusia kavereita ja kokemuksia, joita en välttämättä olisi Newportissa saanut. Nyt vaan katse kohti tulevaa ja menoksi… 

Välillä on ollut sellainen fiilis, että pärjäisin täällä paljon paremmin ilman järjestöä, sillä heistä tuntuu olevan enemmän haittaa kuin hyötyä. He ovat laittaneet alaikäisiä täysin turvattomiin ja epäsiisteihin paikkoihin, joissa peruselintarpeet ovat hakusessa. Nyt vihdoin kahden kuukauden jälkeen yksi YFUn mukavista työntekijöistä palasi lomalta, ja soitti minulle samantien. Aikaisemmin kun olen saanut hyvin nihkeästi vastauksia… Ensimmäistä kertaa tuli sellainen olo, että he ovat edes vähän kiinnostuneita, mitä täällä tapahtuu.

Nämä kaksi ensimmäistä kuukautta on kyllä ollut täällä seikkailua pahimmillaan tai parhaimmillaan, miten sen nyt ottaa. Tämä on ollut todella rankkaa, mutta selviytyjänä tästäkin ollaan päästy. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen joutunut miettimään, mistä saan ruokaa ja missä nukun seuraavan yön. Mikä kuitenkin tärkeintä, mä en ole ollut yksin. Ollaan oltu Alicen kanssa täysin samassa tilassa, joten toisesta on ollut ääretön tuki. Nyt kuitenkin asutaan eri perheissä, mutta pidetään toisiimme yhteyttä päivittäin ja nähdään joka viikko. Olen myös päässyt näkemään erilaisia aussiperheitä, mikä on ollut ihan mahtavaa.

Nämä kaksi kuukautta ovat olleet yhdet elämäni kasvattamimmista kokemuksista. Vaikka tähän on sisältynyt aivan kauheita hetkiä, en silti ottaisi niitä pois. Vastoinkäymiset ja vaikeudet kasvattaa ihmistä omalta osaltaan. Ne opettaa näkemään asioista valoisat puolet, ja keskittymään siihen, mikä on elämässä tärkeintä. Pienet vastoinkäymiset eivät näiden jälkeen enää tunnu missään. Ja mikä tärkeintä, ongelmien keskellä olen kuitenkin pystynyt myös nauttimaan hyvistä ja ihanista asioista täällä täysin siemauksin.

Jos mulle olisi sattunut hyvä perhe heti ensimmäisellä kerralla, en olisi saanut tavata näitä ihania ihmisiä. Ilman näitä kommelluksia en olisi saanut näitä kaikkia uusia kavereita ja paikkoja, joihin voin aina palata. Sinänsä ”hyvä”, että tämä alun huono tuuri sattui minun kohdalleni, sillä osaan heti toimia tälläisissä tilanteissa, enkä jää tuleen makaamaan.

Joten kyllä täällä pärjätään! Nyt näkyy jo valoa tulevaisuudessa ja vihdoin palaset on alkanut loksahtamaan paikoilleen. Asioilla on tapana järjestyä -sanonta pitää paremmin kuin hyvin paikkaansa ainakin tässä tapauksessa. 

See ya! <3