Otsikossa mainitsemaani kysymystä oon jo pitkään miettinyt. Tuntuu hullulta. Mä oon oikeasti lähdössä yksin toiselle puolelle maailmaa. Ajatus naurattaa, huojentaa ja jännittää niin paljon, että vatsassa pyörii perhosia. Perhosia, jotka liikkuvat nopeasti edes takas löytämättä päämääräänsä.
Mutta onneksi mulla on päämäärä. Se on Australia. Lähtöpäivä suorastaan hyppelehtii koko ajan hirmuista vauhtia lähemmäksi ja lähemmäksi. En voi muuta sanoa kuin, että se tuntuu pirun hyvältä. Oon jo pitkään tiennyt, että mä haluan lähteä Suomesta pois. Ensin lyhyemmäksi aikaa, mutta ehkä joku päivä pysyvästi, kuka tietää.
Onhan mulla kyllä ihana elämä Suomessakin. Paljon rakastavia ihmisiä ympärillä, joita totta kai tulee ikävä. Mutta mä en ole koskaan ollut ihminen, joka pysyisi liian kauaa samassa paikkaa. Ja kyllä ne oikeat ystävyyssuhteet kestävät välimatkatkin. Sitten kun taas nähdään, voidaan jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin. Minut on yksinkertaisesti tehty haaveiluista, seikkailuista ja uteliaisuudesta. En halua jähmettyä tiettyyn pisteeseen, vaan jatkaa matkaani, kunnes joskus haluan asettua aloilleni.
Välillä oon mennyt todella tunteellisiin tiloihin koko vaihtoa ajatellessani. Saatan istun bussissa katsellen ulos ohikiitävää maisemaa. Yhtäkkiä kyyneleet vierähtää silmiin. Ei sen takia, että oisin surullinen vaan sen takia, että oon niin iloinen ja kiitollinen. Oon iloinen, että olen saanut tämän mahdollisuuden. Vaikka onhan tunteet tässä lähtöpäivää odotellessa vaihtuneet puolelta toiselle. Ilon ja kiitollisuuden lisäksi olen saanut kohdata myös haikeutta ja epävarmuutta. Suomessa elämäni on tasapainoista, ja olen löytänyt paikkani täällä. Australiassa kukaan ei kuitenkaan tunne minua entuudestaan, joten pitää niin sanotusti rakentaa elämä ihan alusta. Ehkä voisin verrata tätä muuttamiseen Suomen sisällä tai uuteen opiskelupaikkaan menemisellä, mutta onhan se nyt kuitenkin täysin eri asia mennä uuteen maahan, uuden kielen ja erilaisen kulttuurin keskelle.
Lähden Australiaan tekemättä turhia odotuksia. Mieli virkeenä ja sydän avoimena, vai miten se sanonta nyt meneekään. Kyllä se elämä luistaa sielläkin omalla painollaan eteenpäin. Pitää vain muistaa olla armollinen itselleen. Oikeiden ratkaisujen lisäksi välillä me kaikki tehdään myös vääriä ratkaisuja, mutta ei se mitään. Sitten ainakin opimme, joskin kantapään kautta, miten toimia jatkossa. Ja mitä järkeä meidän olemassaolossa edes olisi, jos emme koskaan tekisi virheitä? Sillä virheet ja epäonnistumiset ovat omalta osaltaan muokannut meistä sellaisia ihmisiä, joita me nyt olemme. Ei se elämä loppupeleissä ole niin vakavaa. 😉
Pääpointtini tässä oli, että tää kaikki on niin epäuskottavaa. Mä oon oikeesti lähdössä valloittamaan maailmaa ihan yksin maailman toiselle puolelle, kirjaimellisesti.
