Olen ollut täällä jo yli 7 kuukautta. En kerta kaikkiaan voi ymmärtää, minne se aika meni. Tuntuu kuin olisin tullut tänne vasta eilen. Kun kuitenkin tarkemmin alan miettimään, niin oi juku, mitä kaikkea olenkaan täällä kokenut, niin hyvässä kuin pahassakin. Enimmäkseen kuitenkin hyvässä. Mulla on enää alle kolme kuukautta jäljellä, mutta mä aijon ottaa siitä kaiken irti.

Meidän Australian day look pari viikkoa sitten

Mietin sitä tyttöä, joka lähti yksin maailmalle tietämättä, mitä tuleman pitää. Hän oli valmis kaikkiin tuleviin haasteisiin, valmis olemaan avarakatseinen, reipas ja päättäväinen. Muistan ajatelleeni, että ”se on menoa nyt”, kun viimeisen kerran halasin äitiä ja lähdin tallustamaan kohti turvatarkastusta. Se tyttö ei ikinä olisi voinut uskoa, että hän tulee kokemaan nämä kaikki asiat täällä, mitä hän on tähän mennessä kokenut. 

Tätä postausta ei enää kirjoita se sama tyttö, joka lähti intoa puhkuen, kyyneleet silmissä valuen kohti turvatarkastusta. Hän on entistä vahvempi, itsenäisempi ja maailmaa nähnyt. Sitä on vaikea selittää, mutta sisällä sydämessään sitä tietää, kuinka paljon onkaan muuttunut.

”Vaihtovuosi muuttaa ihmistä niin paljon”, sanottiin. Ja nyt voin käsi sydämellä sanoa ymmärtäväni, mitä sillä tarkoitettiin. 

Minulla on täällä elämä, jota olen rakentanut 7 kuukautta. Minulla on rutiinit, harrastukset, kaverit… Toisin sanoen minulla on arki täällä Australiassa. Olen täysin tottunut tähän, eikä Suomeen lähteminen vain tunnu vaihtoehdolta. Kun puhun tai ajattelen Suomea, puhuttelen sitä nimellä ”Suomi” enkä ”koti”. Minua hämmentää nimitys koti, sillä tällä hetkellä Australia tuntuu enemmän kodilta kuin Suomi. 

Tarkemmin ajateltuna olen saanut Australiasta toisen kodin Suomen rinnalle. Kodin, johon voi aina palata, kun niikseen tulee. Ehkä jopa muuttaa pysyvästi joku kaunis päivä.

Mutta sitä mietitään sitten myöhemmin, sillä nyt on aika ottaa viimeisistä kuukausista kaikki irti. <3

Tässä tällainen lyhyt löpinäpostaus. Pieni tilannepäivitys vielä mun jalasta ja muusta loppuun…

Nyt olen melkein kaksi viikkoa levännyt nilkkani kanssa, mutta vieläkin se on kipeä ja hieman turvonnut. Kaiken maailman kuvauksissa ollaan myös käyty varmistamassa, että meneehän pelkällä levolla ohi. Side, kipulääkkeet ja frozen veggies ovat siis olleet mun pelastus viime päivinä.

Viime perjantaina menin mun support personille muutamaksi yöksi. Pidin siellä seuraa lapsille, katottiin leffaa ja luin kirjaa. (oon ihan koukussa yhteen kirjaan) Oli tosi mukava saada vähän seuraa kotona yksin olemisen jälkeen. Maanantaina käytiin vielä kattoo Fifty shades freed, haha.

Kaverit ovat kyllä myös tulleet pitämään mulle seuraa tänne kotiin, joka on ollut ihana piristys. Loppuaika on kulunutkin sitten netflixin ja kouluhommien kanssa. Tosiaan en ole päässyt kulkemaan kouluun, sillä 1,5 kilometrin kävely bussipysäkille ei ole tullut kuuloonkaan tällä jalalla. Mun porukat lähtee myös tosi aikaisin töihin, niin hekään eivät voi heittää mua.

Mutta kyllä tää tästä parempaan menossa!  Toivottavasti pian pääsisin takaisin arkeen normaalisti…

See ya! <3