Kuka mä oon? Mihin mä kuulun? Mitä nyt?

Vaihtovuosi ei ole ruusuilla tanssimista, mutta ei ole sen jälkeinen elämäkään. Kun lentokone laskeutui Suomen sumuiselle lentokentälle surullisen tihkusateen hakatessa ikkunoita, ei todellakaan tullut mieleen alkaa kiljumaan ilosta Suomeen paluun johdosta. Se tuntui vähän kuin pahalta unelta, josta en koskaan herännyt. Silmiä särki ja päähän sattui, sillä olin valehtelematta melkein itkenyt silmät pois päästäni. Onneksi Australiasta tullessa on sentään aikaa rauhoittua 35 tunnin matkustamisen aikana. Onneksi suru myös haihtui hiljalleen, kun pääsin terminaaliin sisään.

Pari ensimmäistä päivää kului kuin sumuverhon sisällä. Jetlagin sekaista haahuilua, vähän kuin olisi pienessä hiprakassa vuorokaudesta toiseen. Läheisten näkeminen oli ehkä ainoa asia, joka mulle jäi noista päivistä mieleen. Sanat eivät riitä kuvaamaan, kuinka ihanaa oli nähdä ne kaikki tutut kasvot. Ihmiset, jotka olivat tunteneet minut, ainakin entisen minäni, koko elämäni. Silloin nimittäin tajusin, kuinka paljon olen itse vuoden aikana muuttunut.

Asiat eivät ole oikein muuttuneet täällä. Ihmiset ja paikat ovat samanlaisia, mutta minä olen muuttunut heidänkin edestä. Nään asiat kuin uusin silmiin. Aluksi vertasin melkein kaikkea Australiaan, tiedä sitten, onko tämä hyvä asia vai ei.

Suurimpana shokkina tuli ihmiset täällä Suomessa. Ensimmäisenä päivänä Suomessa menin kauppaan, jossa oli niin tyly kassa, että mua alkoi melkein itkettämään. Ei sen kassan takia, vaan sen takia, kuinka tuli niin ikävä ausseja, jotka aina juttelivat mukavia vieraillekin ihmisille. Toki tämä maa on pullollaan myös niin ihania ja upeita ihmisiä, joiden takia oli worth it tulla takaisin, mutta tämä yksittäinen tapaus latisti alun jo valmiiksi haikeaa tunnelmaa. 

En kirjoittanut maaliskuun jälkeen yhtään postauksia, joten voin lyhyesti kertoa, että loppuaika Ausseissa oli kyllä koko vuoden parasta aikaa. Mulle oli silloin tärkeää elää hetkessä, eikä ottaa yhtään stressiä ainakaan blogin kirjoittamisesta. Huhtikuussa kävin Sydneyssä mun ihanien suomalais-australialaisystävien kanssa. Samaisessa kuussa käytiin Alicen kanssa myös road tripillä Tasmaniassa.

Australiassa viimeiset viikot olivat hyvin itkuntäyteisiä. Edes ajatus tutuista paikoista, joissa aina tapasin käydä, ystävistä, perheestä ja jopa siitä välillä turhauttavasta junamatkasta sai kyyneleet nousemaan silmiin. Voitte vaan kuvitella, minkälaista kaikkien ihmisten hyvästeleminen oli. On jäänyt niin hyvin mieleen viimeinen ilta Ausseissa, jolloin istuin yksin bussissa ja yksinkertaisesti paruin. Kuulostin kuin pieneltä lokinpoikaselta, joka oli kadottanut äitinsä. Mäkin olin kadottanut jotain, nimittäin pienen pienen palan sydämestäni.

Meille oli mun host äidin kanssa syntynyt tosi hyvä yhteys, joten hänen hyvästeleminen vasta sattuikin. Vielä näin kahden kuukaudenkin jälkeen herkistyn sitä ajatellessani. Onneksi nykypäivänä on helppoa olla yhteydessä jopa sinne maailman toiselle laidalle.

Ostin Polaroid kameran mun viimeisinä aikoina Australiassa (järkevää right..), joten kovin paljon polaroideja mulla ei vielä oo. Muutaman polaroidin olin kuitenkin saanut Alicelta, joten kokosin niitä hieman mun seinälle.

Kyllä tää Suomi on kuitenkin pikkuhiljaa alkanut taas tuntua kodilta. Hiljaa hyvä tulee, niin kuin sitä tavataan sanoa. Aussivuoden jälkeen oon entistä ylpeämpi siitä, että olen suomalainen ja saanut mahtavia ihmisiä ympärilleni, niin Suomesta kuin Australiastakin. Australia tulee olemaan aina iso osa mua. Mulla on siellä toinen koti, johon aina palata. Australia teki musta maailmankansalaisen.

Kaikille vaihtovuotta harkitseville voin vain sanoa, että go for it. Se tulee olemaan yksi sun parhaista päätöksistä. Vuosi ei tule olemaan helppo, mutta takaa sulle kullanarvoiset kokemukset, joita tulevat kantamaan mukanasi koko sun elämän ajan. 

Tiivistyksenä voisin sanoa, että mun sydämessä tuun aina olemaan aussi.